Riitan ajatuksia

Itsestään selvää

Oli kesäkuu vuonna 1986 ja minä istuin autossa Manilassa.
Taifuuni taivutti palmut maahan asti ja vesi tuli sisään auton kynnyksen yli. Olimme moottoritiellä liikennevaloissa, kun ikkunaan koputettiin. Koputtajana pieni noin 5-6 –vuotias lapsi. Hän oli sokea ja häntä ohjasi noin 3-vuotias pikkuveli. Lapset myivät sanomalehtiä, hedelmiä ja tupakkaa. Sateessa, paljain jaloin, keskellä moottoritien kaistoja.
Sydämeni melkein pysähtyi. Olisin halunnut ottaa ne lapset kotiini turvaan ja suojella heitä.
Kotona Suomessa katselin lapsia ihan uusin silmin. En kestänyt valitusta kouluruoasta tai väärän värisistä vaatteista. En kestänyt kuulla, mitä kaikilla muilla jo on.

Huomasin, että meillä Suomessa monet asiat ovat niin hyvin, että pidämme niitä jo itsestään selvinä. Ajattele, jos yhtenä päivänä ei olisikaan vettä, ei sähköä, ei ruokaa, ei asuntoa, ei kirjastoa, ei päivähoitoa, ei kouluja, ei viemäreitä, ei …..lista voisi olla loputon.

Onnea

Onnea on elää vapaassa maassa, jossa ihminen on arvokas ja peruspalvelut toimivat. Onnea on olla tavallinen.
Onnea on omata vanhemmat, lapset, puoliso, ystävät.
Ajattele, jos maailman kaikki ihmiset häviäisivät ja jäisit ihan yksin. Siis myös kaikki rikkaudet olisivat sinun. Eikö silloin suurin onni olisi löytää toinen ihminen…..olipa se kuka tahansa.
Silti vieläkin näen mielessäni ne anovat, ruskeat silmät ja vettä valuvat, likaiset kasvot. Lapsi on niin tärkeä.

 
Havahtuminen

Yhtenä päivänä minä havahduin. Huomasin, että kaikki puhuivat vain siitä, mitä meiltä puuttuu!
Ei juurikaan siitä, mitä meillä on:
Itsenäinen, kaunis maa, jossa on rauha, korkeatasoinen terveydenhuolto ja peruspalvelut, hyvä sosiaaliturva ja mahdollisuus sivistykseen ja koulutukseen. Minulla on koti, perhe ja työtä ja olen niin terve, kuin tämän ikäiset nyt ovat. Minä huomasin olevani yksi maailman onnekkaista.
Ajattelin myös olevani hyväosainen, koska äitini opetti minulle työn teon, ahkeruuden ja rehellisyyden.

Mikä sitten surettaa?
Meillä niin moni voi huonosti. Liian monella lapsella on surullinen lapsuus, joka ei johda hyvään aikuisuuteen. Meillä on liian kiire; emme ehdi kohdata toista ihmistä, perheenjäsentä, ystävää.. Mihin meillä on kiire? Mihin me juoksemme? Monella ei ole työtä, eikä kunnon perustyötä enää osata edes arvostaa. Ei yrittäjää eikä päivähoitajaa. Moni pelkää turvallisuutensa puolesta ja liian moni on viinapäissään. Vanhus on rasite, vaikka hän onkin oman osansa jo tehnyt.

Positiivisesti ajatellen, mihin me voimme ja haluamme vaikuttaa? Mistä me löydämme onnellisuutta ja intoa?
Olen eduskuntavaaleissa ehdokkaana, koska näihin asioihin on vaikutettava isommalla joukolla, ja koska minulla on siihen halua ja uskoakseni myös kykyä.

Joskus on hyvä ajatella:
Juhlien jälkeinen sotku, joka merkitsee, että luonani on ollut ystäviä.
Maksamani verot, jotka merkitsevät, että minulla on ollut tuloja.
Oma varjoni, joka merkitsee, että olen ulkona auringossa.
Kansalaisten marina hallituspolitiikasta, joka merkitsee, että meillä on puhevapaus.
Etäisimmästä kolkasta löytyvä parkkiruutu, joka merkitsee, että minä pystyn kävelemään.
Pestävien ja silitettävien pyykkien vuoret, jotka merkitsevät, että minulla on riittävästi vaatteita.
Illalla iskevä uupumus ja lihasten kivistys, joka merkitsee, että olen paiskinut kovasti töitä.

Sähköpostivyöry kyllä välillä ärsyttää, mutta toisaalta tiedän, että minulla on ystäviä, jotka ajattelevat minua.
Voit lähettää palautetta suoraan sähköpostiini 

riitta.saarikangas (at) elisanet.fi